Sain kehuja. Minulle sanottiin, että on hienoa, kun kouluttaja ymmärtää, että koira on vain eläin.  Koska olen vain ihminen, en osannut ottaa kehuja vastaan.

Miten niin vain eläin? Mielestäni koira on eläin, mutta ei se mikään vain eläin ole. Päinvastoin. En tunne yhtään vain eläintä. Tunnen eläimiä. Eläimiä, joilla on kykyjä, joita minulla ei ole. Joka ikinen kerta etsintätreeneissä ihmettelen koirien kykyä taikoa hajut esiin. Kun asuimme Helsingin kantakaupungissa huonosti äänieristetyssä kerrostalossa, jossa asui melko liikkuvaista porukkaa, ei kissa koskaan erehtynyt alaoven tulijasta. Vain silloin, kun tulija oli mieheni, se nousi, venytteli ja asteli asunnon ulko-ovelle odottamaan, että neljännen kerroksen hissinovi avautuisi. Se ei erehtynyt koskaan. Kellonajasta viis. Nykyinen koira tietää, milloin naapuri soittaa. Puhelua yleensä seuraa painihetki naapurin koiran kanssa. Yritämme puhua koodikieltä, jotta koira ei ottaisi vihjettä sanoista. Ei auta. Kerran puhelin soi. Soittaja oli naapuri enkä vastannut (miehen puhelin, ei mitään henkilökohtaista, naapurit). Kuitenkin koira nousi sohvalta ja juoksi ikkunaan odottamaan, että pihatien päähän ilmestyisi tuttu keltainen labbis.

Eivätkä nämä ole elämää suurempia tarinoita. Tunnetaanhan eläimiä, jotka mittaavat ihmisen terveydentilaa, ovat löytäneet takaisin kotiin satojen mailien päästä tai kertoneet ihmisen kuoleman olevan lähellä. Olen valmis uskomaan, että eläimillä on paitsi ällistyttävän tarkat aistit, myös yliluonnollisia kykyjä. Ne osaavat esimerkiksi paljastaa valheita.

Juuri kun kuvittelin, että aikuinen koirani osaa asiat aika hyvin, muutti taloon pentu kertomaan, että sen lajitoveri ei osaa oikeastaan yhtään mitään. Se ei osaa siirtyä käskystä kulmahuoneeseen (olisi kätevää, että pentukin leikkisi vain siellä), se ei osaa siirtyä käskystä olohuoneeseen (olisi kätevää, että pentukaan ei hyppisi keittiötasolle, kun tehdään ruokaa), se ei osaa siirtyä käskystä verannalle (olisi kätevää, että pentukaan ei pyörisi jaloissa, kun ollaan lähdössä ulos). Myönnän. Olen elänyt valheessa. Mutta eivät nuokaan sentään mitään ajatuksenlukijoita näytä olevan.

PS Kiitos kehuista! Et ole hullumpi itsekään.

Olenko aktiivinen, harrastava ja hyvä? Näitä asioita olen viimeisten kuukausien ja vuosien aikana miettinyt. Jaa-a. Voiko joutenoloa suorittaa aktiivisesti ja riittäisikö pilates harrastukseksi? Minulla ei ole rikosrekisteriä. Kai se hyvyydestä jotain kertoo. Ehkä minulla sittenkin voisi olla pieni mahdollisuus saada ostaa yksi koiranpentu?

Onneksi on jo yksi koira ihan omissa nimissä. Kaikki eivät suinkaan myisi ensimmäiseksi koiraksi rotuja, joista olen kiinnostunut. Voi niitä työkoiranohjaajaraukkoja, joiden koirakokemus on jäänyt valtion tai muun tahon omistamiin koiriin! Kannattaa lykätä eläkkeelle jääntiä, jos koiraelämää mielii viettää. Ei näitä pentuja nyt ihan kenelle tahansa myydä!

Rodun tuntemus kuulostaa jo ymmärrettävältä vaatimukselta. Lajituntemustakin voisi vaatia. Tutun kasvattajan pentueesta haluttiin palauttaa yksi kymmenviikkoinen siksi, että pentu puree, mikä tuntuu ikävältä. Tosiasioita. Pennut purevat eikä se mukavalta tunnu. Oliko ostajalle kerrottu, että tuotteessa on moinen ominaisuus? Ettei vaan olisi keskitytty tulevaisuuden harrastuksiin. Aikamoista aktiivisuutta pennun palautusvaatimus joka tapauksessa osoittaa.

Monen mutkan kautta, tai kohtalon oikusta, päädyn erään pentulaatikon laidalle. Olen tarjonnut myyjälle mahdollisuuksia perääntyä. Paljastin jopa katselleeni ensisijaisesti monirotuista. Vaan tässä sitä ollaan. Emo nähty, isä nähty, pennut nähty.  Näyttää huolestuttavan hyvältä. Kysäisen muka puolihuolimattomasti, mitä kasvattaja odottaa pentujen ostajilta ja mietin kiivaasti, kykenisinkö valkoiseen valheeseen: jos sanoisin, että voisin pyrkiä suorittamaan BH-kokeen? Ehkä, mutta näyttelyissä menee raja.

”Että pentu saisi loppuelämänsä kodin”, kuuluu vastaus, johon ei lisätä mitään ja josta ei oteta mitään pois.  Kohtuuton vaatimus! Olisi paljon helpompaa ryhtyä harrastavaksi ja aktiiviseksi. Otan kuitenkin haasteen vastaan.

Lojuttuani hetken sohvalla ymmärrän äkkiä koiraongelmastaan soittanutta täysin. Puhelu oli päättynyt suunnilleen sanoihin ”ihan parasta olisi, jos joku vaan tulisi ja korjaisi sen.”

Katselen viereeni rojahtanutta koiraa. Mitäköhän se sohvalla tekee? Ei ihme, että verhoilu kaipaa kipeästi uusimista. Koira säntäilee sisään ties mitä tassuissaan ja sitten hyppii sohvalla ikkunaa vasten oravien rytmiin. Eikä meno ulkona helpota. Koira saattaa jopa jälkihommissa pyrkiä oravan perään! Kadonneille tiedoksi, että koira on rikki. Kutsukaa ehjä paikalle. Joku todellakin voisi jo tulla korjaamaan koiran, sohvan ja oravat.

Koira nostaa päänsä ja valpastuu. Ihan varmasti se kohta ryntää toiseen ikkunaan haukkumaan. Pitää suojata vatsa, sillä kerran koiran tassu repäisi napakorua. Siinä sitä olikin korjaamista. Parkettiparka kitisee kivusta, kun koira ensin ottaa vauhtia ja sitten jarruttaa. Korjattavaa olisi sekä kynsissä että parketissa. Toivotaan edes, että ovella on tuttu. Ei tarvitse välittää, että 35,4 kiloa rojahtaa pystysuorassa tuntemattoman päälle. Eipä ole tullut hankittua koiraporttia. Ehkä joku voisi korjata asian? Ihan parasta kyllä olisi, jos joku kouluttaisi koiran juoksemaan omalle petilleen odottamaan rauhallisesti taloon tulijoita. Ei se iso homma ole, kunhan joku nyt vaan tulisi ja tekisi sen.

Ihan parasta olisi, jos joku hurauttaisi pihaan silloin, kun minulle sopii ja ryhtyisi hommiin. Tarkoitan tietysti ammattilaista, joskin korjaustyö olisi suotavaa tehdä maksutta. Tekemistä kyllä riittää. Koiran, sohvan, oravien ja parketin jälkeen voisi maalata talon, oikolukea kurssikirjeet ja vastata ongelmakoiratiedusteluun. Voisiko joku myös korjata ruokavalioni? Ottaisin mielelläni höyryävää kasvispastaa ja lasin (ison) punaviiniä, kiitos! Oikeastaan haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia. Mihinköhän se kitarainnostus silloin lopahti? Kai katkenneeseen kieleen. Korjattavissa varmasti helposti, jos se joku nyt vaan tulisi.

Olisihan se ihan parasta, jos joku vaan tulisi ja korjaisi sen. Vaikka saattaisihan se jäädä vähän köyhemmäksi. Tämä elämä.

En ole koiraharrastaja. En ole käynyt yhdenkään koiran kanssa näyttelyissä, kisoissa, kokeissa enkä oikeastaan edes kunnon treeneissä. Muutamien ihmisten ja heidän koiriensa kanssa vain. Mikä on eläintenkouluttajien taso tässä maassa, kysyn vaan. Millä ihmeen mandaatilla tässä paasataan siitä, että koira tarvitsee mielekästä tekemistä?

On elämässäni sentään ollut koiria. Lapsuuden kodin koiria, samassa taloudessa asuvia koiria, lainakoiria, hoitokoiria, projektikoiriakin.  Olen ihan kouluttanutkin koirille jotain. Mutta täysin rehellisesti voin sanoa, että suurin asia, mitä olen koirien kanssa tehnyt, on aika puhdasta oleilua. Joutilasta ihmettelyä. Miksiköhän se noin tekee? Nyt kun toi tulee, niin katsotaan mitä se tekee. Se tekee noin vaan silloin kun toi on tossa. Nyt kun mä teen näin niin ihan varmasti se tulee ja tekee noin. Sehän lopetti, kun mä tein näin. Mitäköhän sen päässä liikkuu?

Minulla ei ole arvostelulomaketta, jossa on numero kertomassa koirani suhteesta katon rajaan heilahtavaan haalariin. Outoa kyllä tiedän, miten koira reagoi laukauksiin. Ainakin, jos seurassa on parisenkymmentä nuorta virkakoirauroota ja koiranohjaaja itsekin yllättyy. Mutta ennen kaikkea tiedän, miten koira käyttäytyy hotellihuoneissa, baarin nurkassa, tullitarkastuksessa, vauvan lähellä, supikoiran huutaessa, jäätelöauton soidessa, harleydavidsonin seuratessa, tiineen lajitoverin seurassa, ystävän itkiessä, vieraan uhatessa, kolmen sepän patsaan edessä, stigan rämistessä, kolme vuorokautta vanhan ihmisen hajun leijuessa, tassu kipeänä.

Harrastaminen vaatii välineitä. Paras hankinta, jonka itse olen tehnyt, on toisten koirien ottaminen kotihoitoon. Suosittelen. Todennäköisesti opit omastakin koirasta uusia asioita,  mikä voi olla kätevää. Nytkin on vähän vilu ja koiran ruumiinlämpö vähän kaukana. Mutta jos siirrän kättäni vähän lähemmäs vakiovieraamme kuonoa, oma koira raottaa silmiään. Jos vien kättä vielä lähemmäs, oma koira nousee, haukottelee, venyttelee ja rojahtaa kiinni kylkeeni. Kas noin. Lämpö käännetty päälle.

Ehkä elämä on harrastus.

Jos tarjoat koirallesi mahdollisuuksia tavoitteelliseen nenän käyttöön, pääset suosikkilistalleni saman tien. Halusit tai et. On vaan niin hienoa, että hyödynnät koiran luontaisia lahjoja. Todennäköisesti arkennekin sujuu ilman suurempia käytöshaasteita. Vaikka voivat hajutkin sekoittaa pään.

Ihminen tietää kaiken hajuista, vaikka hajuaistimme kalpeneekin koiran hajuaistin rinnalla. Ihminen esimerkiksi tietää, että mitä vanhempi haju, sen vaikeampi sitä on seurata. Siksi kilpailuluokan vaikeutuessa jälki usein myös vanhenee. Mistä lie johtuu, että joskus näyttää siltä, että tuoreempi jälki olisi koiralle vaikeampi ajaa. Ihminen tuntee esineiden arvon ja tietää millilleen, miten niistä kuuluu hänelle kertoa. Monelle koiralle esineiden arvo on mystisempi. Olisi minullekin ainakin, jos esineen löydettyäni joku painaisi minut maahan. Ehkä oppisin jo kerrasta, että materiaan ei kannata kiinnittää huomiota. Se, millä tyylillä haistelutyö tulee tehdä, on jo ihan yleistietoa. Kuono maahan!

Eräänä kesänä nuori koira opetteli jäljestämään. Innokkaasti matkaan lähdettyään se jossain kohtaa löi levyksi eikä liikahtanut mihinkään. Koiranohjaaja sai neuvon. Koiraa tulee häiritä liinalla kunnes se jatkaa töitä. Se, miksi koira jäi makaamaan jäljen päälle, ei kaiketi ollut pohtimisen arvoista. Mitäköhän koira pohti maatessaan nyittävänä samaisen hajun ympäröimänä, jota ihminen sen halusi innokkaasti seuraavan? Tuskin hajusta ainakaan haluttavampi tuli. Olivat seisseet pellolla pari tuntia. Koira levynä ja ihminen ranne väsyneenä. Koira voitti ja pari palasi autoon.  En tohtinut kysyä, lähtikö koira innokkaana seuraaviin treeneihin.

Oletko sattunut lukemaan sadun keisarin uusista vaatteista? Vaatteet oli valmistettu kankaasta, jonka kerrottiin olevan laadultaan sellaista, että typerä ihminen ei nähnyt sitä ollenkaan. Jokainen halusi tietysti vaatteet nähdä, sillä kukapa hölmöksi haluaa tunnustautua.  Satu käy mielessä, kun huomaan itseni tai jonkun toisen jälkikoiranohjaajan päättäväisesti kiskovan liinasta toiseen suuntaan koiran pyrkiessä toisaalle. Tässäpä siis uutinen kaikille, jotka pelkäävät hölmön leimaa: hajuvana näkyy ihan yhtä hyvin ihmissilmään kuin keisarin olemattomat vaatteetkin. Löysätäänpä liinaa ja seurataan sitä koiraa.

Tekeekö koirasi asioita, jotka häiritsevät elämääsi? Näykkii, hyppii päin, tuhoaa tavaroita, pyörii jatkuvasti jaloissa tai peräti pissaa sisälle? On aika tulkita unta.

Ota kynä käteen ja tee lista arkipäivän puuhistasi. Mitä teet aikana, joka alkaa herätyskellon hälytyksestä ja päättyy herätyskellon säätämiseen seuraavaksi aamuksi? Kun listasi on valmis, laita sen viereen sarake koirasi puuhille. Kirjoita siihen, mitä koirasi tekee, tai mitä toivot sen tekevän, työmatkasi, työpäiväsi, kauppareissusi, jumppasi, ruoanlaittosi ja television katselusi aikana? Eikö näytäkin ihanan paljon rauhallisemmalta kuin oma päiväsi! Laske nyt tunnit, jotka koirasi päivässä käyttää, tai jotka toivot sen käyttävän, nukkumiseen tai rauhalliseen oleiluun. Lisää saamaasi summaan noin kahdeksan tuntia, sillä tokihan rekkukin yöllä nukkuu. Kuinka monta tuntia sait? Olen törmännyt koiriin, joiden toivotaan nukkuvan tai oleilevan rauhassa 22,5 tuntia vuorokaudessa. Koiranuni saa ihan uuden merkityksen.

Herätys! Käytösongelmien korjaaminen on helpointa aloittaa siitä, että järjestää koiralle mielekästä tekemistä ainakin pariksi uniseksi tunniksi päivässä. Jos listasi kertoo, että koirasi saa riittävästi järkevää puuhaa (ja jos laskit tunnit oikein), mutta koiran käytös häiritsee sinua, pidä kynä kädessä. Kirjoita paperille ongelman nimi. Oma koirani esimerkiksi kiskoo välillä hihnassa. Pohdi sitten hetki, miksi koira tekee, mitä tekee. Oma koirani esimerkiksi käyttäytyy näin, koska mies antaa sen kiskoa hihnassa hajulta toiselle. Nyt mieti, mitä olet itse valmis tekemään ongelman ratkaisemiseksi. Itse olen esimerkiksi päättänyt, että mieluummin annan miehen herätä aamulenkille kuin herään itse. Ongelmaa ei siis ole. Jos olisi, tilanne vaatisi minua muuttamaan omaa käyttäytymistäni. Esimerkiksi vaihtamaan miestä.

Kouluttaminenko? Se vie niin paljon aikaa. Pelkkä ajatuskin väsyttää.

PS Jos olet koiraton, pysy sellaisena ja lainaa koira. Ihan varmasti jossain lähellä juuri tälläkin hetkellä on joku, joka mieluummin lenkkeilisi kanssasi kuin nukkuisi tai oleilisi rauhassa kotiteatterin, espressokoneen ja kulmasohvan seurassa.

Olipa kerran söpö tyttökoira, joka lähti treffeille vallattoman, mutta hurmaavan poikakoiran kanssa. Kynttilän valossa, elävää musiikkia kuunnellen, he nauttivat yrteillä höystettyä tomaattista pastakastiketta. Samaa spagettinauhaa syödessään heidän kuononsa kohtasivat ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

Ruoka on tunnetta täynnä. Joskus sillä paikkaillaan huonoa omatuntoa kaikista niistä asioista, joita on tullut tai ei ole tullut tehtyä. Tässäkin maassa on aika monta koiraa, jotka on rakastettu ruoalla ylipainoisiksi tai peräti pitovaikeiksi. Meni myöhään töissä. Ota herkku. Pitää mennä joogaan. Ota herkku. Onko sulla tylsää? Ota herkku. Jäikö vielä nälkä? Ota herkku. Voi eikö sulle ruoka maistu. Ota herkku.

Kyllä vaan. Huonoa omatuntoa tässä ruokitaan. Onnistuuko yhtään? Tiedän. Koko maailma ei voi pyöriä koiran ympärillä ja ihmisen pitää tehdä töitä ruokansa eteen. Ongelma on, että koirankin pitäisi saada tehdä töitä ruokansa eteen.

Kun katukoira on hereillä, se suurella todennäköisyydellä etsii ruokaa, vaikka ei edes olisi nälkäinen. Ruokaretket ovat haistelua, maistelua, repimistä, kaivamista, pilkkomista, kätkemistä. Houkutteleva ruokahetki on koiran silmissä jotain ihan muuta kuin porsliinikippo ja kalkkunahyytelö, jonka päällä on pari persiljan oksaa ristissä. Resepti on yksinkertainen. Kätke, sekoita, peitä, pureta, jyrsitä, jäädytä, lämmitä, kääri, paketoi, visko, motivoi ja palkitse. Nauti paremmin voivasta rekusta kera harmonisemman elämän.

Kuulin tarinan pienestä koirasta, jolle tarjoiltiin usein kaupan maksalaatikkoa. Koira piti siitä kovin, mutta poisti aina ruoan seasta rusinat. Omistaja päätteli, että koira ei pidä rusinoista ja koska rakasti koiraansa paljon, osti sille rusinatonta maksalaatikkoa samalta valmistajalta. Koira ei enää syönyt lempiruokaansa. Oliko maku muuttunut niin paljon? Tuskinpa. Samat äidit kai sitä valmistavat. Miksi koira ei sitten syönyt? Jospa ruoka yksinkertaisesti muuttui sen mielestä mauttomaksi, kun se ei enää saanut lajitella rusinoita siitä pois. Ehkä siltä oli riistetty viimeinenkin mahdollisuus syödä ruokansa kuten koirat sen haluavat tehdä. Näkemällä vähän vaivaa asian eteen.

Tunnustan. Olen hihnapoliisi. Mielestäni ei ole yhtään hyvää syytä sille, miksi koirien pitäisi päästä tervehtimään toisiaan hihnassa. Mielipiteeni haastetaan aina silloin tällöin.

Pitäähän sen lenkillä päästä lajitovereita moikkaamaan.

Eikä pidä. Ei hihnassa. Haluatko itse tervehtiä lähietäisyydeltä jokaista vastaantulijaa? Lisäisikö haluasi se, että et saisi itse päättää asiasta? ”Tulepa nyt reippaasti sanomaan päivää.” Eivät koirat vapaanakaan jokaisen koiran luo pyri. Kohtisuoraan ne lähestyvät uusia tuttavuuksia ystävällisin aikein ani harvoin.

Kyllä minä näen omasta koirastani, keitä se haluaa tavata.

Onnittelut siitä, että tunnet oman koirasi täysin ja olet mestari lukemaan kaikenlaisten koirien käyttäytymistä! Onnea myös sosiaalipsykologian ja psykologian kaksoistutkinnosta, sorminäppäryydestä ja ihan vaan siitä, että et koskaan arvioi tilanteita väärin. Kaksi koiraa. Kaksi ihmistä. Kaksi hihnaa. Oletko varma, että kun toinen koira kutsuu omaasi leikkiin, johon oma koirasi vastaa suotuisasti, mutta päästämällä äänen, jonka joku voisi tulkita ärähdykseksi, toinen ihminen ei kiskaise omaa koiraansa pois? Oletko varma, että kun toinen koira kiskaistaan pois, se ei tunne kipua tai säikähdä äkkinäistä liikettä kesken ihanan leikin alun? Oletko varma, että se ei juuri silloin katso sinun koiraasi ja yhdistä kipua tai säikähdystä siihen? Oletko varma, että koira ei kerro sinun koirallesi, että tuo ei ollut kivasti tehty? Oletko varma, että oma koirasi ei hämmenny: kaveri pyysi leikkiin ja käykin päälle?

Vaan eikö sentään ollut hyvä, että koirat olivat hihnoissa, joista ne saatiin kiskottua erilleen, jahka hihnat saatiin selvitettyä, eikä mitään pahaa päässyt tapahtumaan? Ei kun hihna kohti ystävällisempiä lajitovereita!

Elämä opettaa enkä enää ole täysin ehdoton. Koirien hihnatapaamiseen on löytynyt yksi hyvä syy: Maailma on raunioina ydinsodan jäljiltä. Eloonjääneitä ei ole. Jostain kuitenkin ryömii poikakoira, jolla on hihna perässään. Ja kas, toisesta suunnasta ilmestyy tyttökoira remmiä takanaan laahaten. Koirat ovat pölyisiä, mutta muuten hyväkuntoisia. Ne lähestyvät toisiaan. Unohtakaa hihnat, minä kannustan. Yksikään ihminen ei enää saa kättään niiden ympäri.

Jep. Minunkin mielestäni on tylsää, miten paljon koirien vapaana pitoa säädellään.

Minulta kysytään melko usein, tarvitseeko koira johtajan. Usko siihen, että ihmisen pitää olla laumahierarkiassa koiraa ylempänä, elää yhä. Tylsäksi asian tekee osa keinoista, joita osa kouluttajista käyttää tehdessään laumanjohtajuuttaan selväksi koiralle. Ehkä ongelmallisinta on, että näitä keinoja ohjeistetaan eteenpäin vastaanottajan tiedoista ja taidoista välittämättä. Keinovalikoimasta keskustelu jää vain helposti termikeskustelun jalkoihin.

Jos et halua leimautua koiran hakkaajaksi, älä sano itseäsi koirasi pomoksi. Jos haluat kertoa, että koirasi ei aina päätä asioista puolestasi, tee se johtaja-sanaa vältellen. Nykytiedon mukaan välillänne on nimittäin pikemminkin hyötysuhde kuin pysyvä arvojärjestys. Koirasi ei ole vangittu susi. Etkä toisaalta ole sinäkään. Voimakeinojen sijaan kannattaa siis ihan vaan hyödyntää ihmisaivojen suoma etu ja opetella kouluttamaan koiraa tavalla, josta hyötyvät molemmat. Ei oikopolkuja. Nyt, kun tiedät tämän, muista se myös sanavalinnoissasi.

Sanat ovat vaikeita. Minulle johtaja on kaikesta huolimatta ihan kelpo sana, kuvaava ja positiivinen ilmaus. Eikö hyvä johtaja ole kannustava, oikeudenmukainen ja luotettava? Ei kai huono johtajakaan sentään väkivaltaan turvaudu? Ainakin henkinen johtajuus on totisesti ansaittua. Ymmärrän kuitenkin sanaan liittyvän intohimon.  Termi on sotattu monilla kuraisilla koulutuskentillä ja hollywoodin kameroiden alla. Johtajuusongelman alle survotaan asioita, jotka välillä itkettävät, mutta useimmiten saavat aikaan epäuskoisen naurun. Toistaiseksi vastaukseni kysymykseen, tarvitseeko koira johtajan, onkin vastakysymys kysyjälle: mitä tarkoitat sanalla johtaja?

Olisi kovin helpottavaa löytää yksiselitteinen termi kuvaamaan ihmisen vastuullista suhdetta koiraansa. Uuden sanan puuttuessa yritän vielä kiillottaa vanhaa. Kaukaa näkee kuulema joskus paremmin, joten kysyn kaveriltani, joka ei pidä sen enempää koirista kuin esimiehestäänkään, mitä sanasta pomo tulee mieleen. Vastaus tulee silmänräpäyksessä. Bruce Springsteen.

Onko koirasi fani?

Ilmoituksessa ei mainittu pennun rotua. Siinä kerrottiin sen todennäköisistä ominaisuuksista. Teksti huokui välittämistä pentua ja sen tulevaa perhettä kohtaan. Oli pakko kysyä lisää.

Vastauksena meille saapui vaalean, pohjavillaisen urospennun sijaan musta, lyhytkarvainen, monirotuinen narttu. Koirailmoitukset voisivat useammin olla kuvattomia ja roduttomia. Silloin saattaisi miettiä tarkemmin, mitä koiralta oikeasti haluaa.

Pidän monista roduista, mutta monirotuisuus voi olla monimutkaista. Kannattaa varautua yllätyksiin. Saksalainen palvelijayhdistelmä saattaa nuohota metsää lähes ajokoiran lailla. Eivätkä monirotuiset välttämättä ole terveempiä kuin puhdasrotuiset, kuten jalostusartikkeleissa muistetaankin aina mainita. Tosin eivät ne myöskään systemaattisesti tursota pikkuaivojaan niskaansa tai krohise käveltyään puolitoista metriä. Uskon, että monirotuisten vakuutusmaksuja nostaa, valtavan rotukirjon lisäksi, haaverialttius. Faktaa en tiedä. Monirotuisten tutkiminen kun on paitsi hankalaa myös ilmeisen kannattamatonta. Ympäristökin monimutkaistaa asioita. Useimmissa lajeissa ei ole asiaa suomenmestaruustasolle ja palveluskoiralajeja on turha yrittää harrastaa edes omaksi iloksi. Ei se koiran kyvyistä johdu vaan ihmisten säännöistä. Tietenkin. Pelastuskoiratoimintaan pääsee kuitenkin mukaan. Hätä ei kai lue pelastajan papereita.

En suosittelisi monirotuista noin vain. Vaan enpä suosittelisi monia rotujakaan. Itselläni saattoi olla keskivertoa enemmän aikaa ja halua kouluttaa kotikoiraa. Pennun haasteellisuus oli peräti suotavaa. Rodulla ei ollut suurta väliä, mutta ehtoni oli minullakin. Eräs laumanvartijan ja mustan noutajan pentu ei muuttanut meille, kun selvisi, että musta ei ollutkaan väri vaan mielipide. Myyjän mielestä pentujen isä oli noutaja.

Jokainen kasvattaja on yhtä varmasti vastuullinen kasvattaja kuin jokainen pennun ostaja on hyvä koti. Moni osaa jo vaatia nähdä pennun emon ja sisarukset. Itse olen iloinen siitä, että en luopunut lisäehdostani. Kotona muistan joka päivä sen lähes neljä vuotta sitten haukkuen luoksemme loikkineen suuren dobermanniuroksen. Ehkäpä maailman avoimin koira. Rotupuhtaudestaan huolimatta mudasta likainen. Meidän täydellisen vahinkopennun isä.

Hyvää isäinpäivää tänäänkin.