”Mä myyn sen ihan kohta” on lause, joka nostaa karvani pystyyn. Pidän lauseesta yhtä vähän kuin sanasta ongelmakoira, vaikka lause joskus vitsinä sanotaankin. Vitsi vaan ei naurata, kun se kerrotaan liian totisesti.
Olen sitä mieltä, että maailmassa on liikaa koiria, koiraroduista puhumattakaan. Koirasta on tullut perushyödyke, joka otetaan aivan liian usein aivan liian heppoisin perustein. ”Ollaan vähän mietitty, josko hankittaisi koira”. Älä hanki. Se alkaa olla vakiokommenttini epämääräiseen ja kovin yleiseen pohdiskeluun. Pohdiskelijasta riippuen saatan pehmentää kehotuksella kehittää mietiskelyä konkreettisempaan suuntaan ja tehdä sitä ainakin vuosi. Uskon liikkuvani hyvässä seurassa, sillä usein näin tehdäänkin. Joillain entisistä mietiskelijöistä on nyt koira. Monilla ei. Kaikki lienevät melko tyytyväisiä elämäänsä.
Olen sitä mieltä, että olisi hyvä, jos koiran voisi saada vain suoritettuaan jonkun testin. Enkä kuitenkaan ole. Kuka laatii säännöt? Kenen arvomaailman mukaan kriteerit asetetaan? Kuka valvoo? Tämä maailma ei tarvitse enää yhtään arvostelulomaketta. Olen sitä mieltä, että ihmiset luovuttavat liian helposti. Olen myös sitä mieltä, että joskus luopuminen on paras ratkaisu. Onhan avioero tai lapsen sijoittaminenkin, joskin toivottavasti se aika viimeinen keino. Lopulta voi olla ihan onnellista, jos perheenjäsenestään luopuva ihminen kykenee katsomaan itseään peiliin ja toteamaan tehneensä kaiken, mihin siinä kohdassa elämäänsä pystyi. Rehellisesti.
En pidä siitä, että ihminen sanoo haluavansa totta kai pitää sen ja tekevänsä kaikkensa jos vain. Eikä sitten käytäkään aikaansa muuhun kuin selittelyyn ja epämääräisen myynti-ilmoituksen toisteluun. Ja sitten on niitä ihania, joiden koira oikeasti on aika haastava. Ja ne ihanat kantavat vastuunsa ja yrittävät parhaansa ja sanovat, että heidän koiransa nyt vaan on vähän tällainen. Persoona. Eikö ole kiva tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on?
Kuulin tarinan menestyneestä liikemiehestä, joka hyvin harvoin suostui tilaisuuksiin puhumaan edes maailman huippumyyjille. Pääsyliput moiseen tapahtumaan olivat kalliit ja kuulijakunta kihisi odotuksesta. Lopulta kaivattu esiintyjä saapui lavalle. ”Nouskaa ylös”, hän sanoi. Kuulijat tekivät työtä käskettyä. ”Katsokaa tuolinne alle.” Hämmentynyt kuulijakunta totteli ja löysi istuimiensa alta dollarin setelit. ”Huippumyyjän salaisuus on siinä. Ansaitset rahaa, kunhan nostat ahterisi tuolilta.” Esitys loppui siihen. Mitenköhän tuolin alle saisi hyväkäytöksisen koiran? Jos haluat sellaisen, nouse ylös ja ala töihin.