”Mä myyn sen ihan kohta” on lause, joka nostaa karvani pystyyn. Pidän lauseesta yhtä vähän kuin sanasta ongelmakoira, vaikka lause joskus vitsinä sanotaankin. Vitsi vaan ei naurata, kun se kerrotaan liian totisesti.

Olen sitä mieltä, että maailmassa on liikaa koiria, koiraroduista puhumattakaan. Koirasta on tullut perushyödyke, joka otetaan aivan liian usein aivan liian heppoisin perustein. ”Ollaan vähän mietitty, josko hankittaisi koira”. Älä hanki. Se alkaa olla vakiokommenttini epämääräiseen ja kovin yleiseen pohdiskeluun. Pohdiskelijasta riippuen saatan pehmentää kehotuksella kehittää mietiskelyä konkreettisempaan suuntaan ja tehdä sitä ainakin vuosi. Uskon liikkuvani hyvässä seurassa, sillä usein näin tehdäänkin. Joillain entisistä mietiskelijöistä on nyt koira. Monilla ei. Kaikki lienevät melko tyytyväisiä elämäänsä.  

Olen sitä mieltä, että olisi hyvä, jos koiran voisi saada vain suoritettuaan jonkun testin. Enkä kuitenkaan ole. Kuka laatii säännöt? Kenen arvomaailman mukaan kriteerit asetetaan? Kuka valvoo? Tämä maailma ei tarvitse enää yhtään arvostelulomaketta. Olen sitä mieltä, että ihmiset luovuttavat liian helposti. Olen myös sitä mieltä, että joskus luopuminen on paras ratkaisu. Onhan avioero tai lapsen sijoittaminenkin, joskin toivottavasti se aika viimeinen keino. Lopulta voi olla ihan onnellista, jos perheenjäsenestään luopuva ihminen kykenee katsomaan itseään peiliin ja toteamaan tehneensä kaiken, mihin siinä kohdassa elämäänsä pystyi. Rehellisesti.

En pidä siitä, että ihminen sanoo haluavansa totta kai pitää sen ja tekevänsä kaikkensa jos vain. Eikä sitten käytäkään aikaansa muuhun kuin selittelyyn ja epämääräisen myynti-ilmoituksen toisteluun. Ja sitten on niitä ihania, joiden koira oikeasti on aika haastava. Ja ne ihanat kantavat vastuunsa ja yrittävät parhaansa ja sanovat, että heidän koiransa nyt vaan on vähän tällainen. Persoona. Eikö ole kiva tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on?

Kuulin tarinan menestyneestä liikemiehestä, joka hyvin harvoin suostui tilaisuuksiin puhumaan edes maailman huippumyyjille. Pääsyliput moiseen tapahtumaan olivat kalliit ja kuulijakunta kihisi odotuksesta. Lopulta kaivattu esiintyjä saapui lavalle. ”Nouskaa ylös”, hän sanoi. Kuulijat tekivät työtä käskettyä. ”Katsokaa tuolinne alle.” Hämmentynyt kuulijakunta totteli ja löysi istuimiensa alta dollarin setelit. ”Huippumyyjän salaisuus on siinä. Ansaitset rahaa, kunhan nostat ahterisi tuolilta.” Esitys loppui siihen. Mitenköhän tuolin alle saisi hyväkäytöksisen koiran? Jos haluat sellaisen, nouse ylös ja ala töihin.

Kaukaisena kesäpäivänä Cannesissa näin mainosfilmin karjapaimenista työssään. Työ oli raskasta, mutta palkitsevaa. Illalla miehet hevosineen lepäsivät nuotion äärellä. Jokainen yksityiskohta oli kuin vanhoissa tupakkamainoksissa konsanaan. Ainoa ero oli, että paimennettava karja koostui kissoista.

Filmi nousi mieleeni kotomaan koulutuskentän laidalla. Viihdytin itseäni ajattelemalla palveluskoirien tilalle pörröisiä kissoja. Kyllä sen pitäisi jo ymmärtää! Katso nyt, se tietää tehneensä väärin. Miten se voi olla tollanen? Näytä sille, kuka on pomo. Laita se tekemään. Vaadi!

Koiraa voi kouluttaa tai ainakin ohjata monella eri tavalla. Sen huomion voi saada pakottamalla. Mutta miksi tehdä niin? Se on paitsi epäreilua, myös turhaa. Tämän hetken tutkittu tosiasia kuitenkin on, että koirakin oppii parhaiten, kun se saa positiivista palautetta tekemisistään.

Koira on eläin. Se on eläin siinä missä lehmä, marsu tai kissa. Eläimillä on ihan omat jutut. Eivät ne haudo kostoa tai tunne kiitollisuutta meitä kohtaan tai yritä varastaa paikkaamme perheen asuntolainan maksajana. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää? Kun koira tapittaa silmiin ja hyörii jaloissa, se saattaa näyttää siltä, että tajuaisi kaiken, mitä sille höpötetään. Todennäköisesti koira kuitenkin käyttäytyy kuin kohtelias suomalaisyleisö surkeassa kesäteatteriesityksessä. Pysyy paikalla, vaikkei ymmärrä asiasta yhtään mitään. Yritäpä huviksesi pakottaa kissa istumaan tai karjua sitä tulemaan luo. Se poistuu näytöksestäsi.

Kerran tehtävänäni oli opettaa kissalle yläfemma. Se on itse asiassa helppo asia kouluttaa kissalle, sillä ne luonnostaan tarjoavat tassuaan kiinnostavan kohteen edessä. Ensimmäinen opetushetki oli katastrofi. En löytänyt yhtäkään keinoa saada kissaa ymmärtämään, mitä siltä halusin. Toisella opetuskerralla kissa oli kone. Läimi tassuaan kämmeneeni vimmatusti. Mistä muutos johtui? Ei mistään muusta kuin kalkkunaleikkeestä. Jos terve eläin ei opi, palkkiosi on suurella todennäköisyydellä väärä.

Mikäli kaipaat vaihtelua kesääsi, kouluta hetki toisen eläinlajin edustajaa. Se saattaa olla turhauttavaa, mutta voi siinä oppiakin jotain. Mitäkö filmi mainosti? En tiedä. Viesti jäi vähän epäselväksi. Mutta niinpä se jää usein koulutuskentälläkin.

Yritetäänpä helpottaa tautia hieman.

1. Ruotsissa on laitonta jättää koira yksin kotiin yli 6 tunniksi. Hiton ruotsalaiset. Ymmärtääkö ne tästäkin muka jotain?
2. “Kyllä pikkulasten vanhemmatkin käyvät töissä 9-17.” Jep. Tosin lapset ovat yleensä ainakin osan päivää hoidossa tai muussa aktivoivassa paikassa. Hieno homma, jos koirakin on. Jos ei, niin alahan ilta-aktivoitua, työnsankari.
3. Kovin monen rodun alkuperäinen käyttötarkoitus ei ole sohvakoira, halikoira tai sunnuntaikävelijä. Viitettä syntyhistoriasta antavat termit kuten taistelukoira, metsästyskoira ja laumanvartija. Eivätkös vaan kuulostakin asioilta, joita urbaani elämä kipeästi keskellemme kaipaa? Ennen kuin tilaat yhden kappaleen ns. seurakoiriakaan, lue kohdat 1. ja 2. uudestaan (lukuohje: paino sanalla seura).
4. Mitä jos sinulle tapahtuu jotain ei-niin-kivaa? Jos otat huolehdittavaksesi elävän olennon niin vähintä, mitä voit tehdä, on kertoa luotetulle ihmiselle, miten toimia, jos et itse voi kertoa toiveistasi. ”Järjestelmä” ei huolehdi siitä, että koirasta huolehdittaisi parhaalla mahdollisella tavalla.
5. ”Jos kaikki ihmiset ajattelisivat noin, niin maailmassahan olisi paljon vähemmän koiria!” Kyllä.

Yhteenveto. Koiran omistaminen ei ole ihmisen perusoikeus (perkele).

Sain kehuja. Minulle sanottiin, että on hienoa, kun kouluttaja ymmärtää, että koira on vain eläin.  Koska olen vain ihminen, en osannut ottaa kehuja vastaan.

Miten niin vain eläin? Mielestäni koira on eläin, mutta ei se mikään vain eläin ole. Päinvastoin. En tunne yhtään vain eläintä. Tunnen eläimiä. Eläimiä, joilla on kykyjä, joita minulla ei ole. Joka ikinen kerta etsintätreeneissä ihmettelen koirien kykyä taikoa hajut esiin. Kun asuimme Helsingin kantakaupungissa huonosti äänieristetyssä kerrostalossa, jossa asui melko liikkuvaista porukkaa, ei kissa koskaan erehtynyt alaoven tulijasta. Vain silloin, kun tulija oli mieheni, se nousi, venytteli ja asteli asunnon ulko-ovelle odottamaan, että neljännen kerroksen hissinovi avautuisi. Se ei erehtynyt koskaan. Kellonajasta viis. Nykyinen koira tietää, milloin naapuri soittaa. Puhelua yleensä seuraa painihetki naapurin koiran kanssa. Yritämme puhua koodikieltä, jotta koira ei ottaisi vihjettä sanoista. Ei auta. Kerran puhelin soi. Soittaja oli naapuri enkä vastannut (miehen puhelin, ei mitään henkilökohtaista, naapurit). Kuitenkin koira nousi sohvalta ja juoksi ikkunaan odottamaan, että pihatien päähän ilmestyisi tuttu keltainen labbis.

Eivätkä nämä ole elämää suurempia tarinoita. Tunnetaanhan eläimiä, jotka mittaavat ihmisen terveydentilaa, ovat löytäneet takaisin kotiin satojen mailien päästä tai kertoneet ihmisen kuoleman olevan lähellä. Olen valmis uskomaan, että eläimillä on paitsi ällistyttävän tarkat aistit, myös yliluonnollisia kykyjä. Ne osaavat esimerkiksi paljastaa valheita.

Juuri kun kuvittelin, että aikuinen koirani osaa asiat aika hyvin, muutti taloon pentu kertomaan, että sen lajitoveri ei osaa oikeastaan yhtään mitään. Se ei osaa siirtyä käskystä kulmahuoneeseen (olisi kätevää, että pentukin leikkisi vain siellä), se ei osaa siirtyä käskystä olohuoneeseen (olisi kätevää, että pentukaan ei hyppisi keittiötasolle, kun tehdään ruokaa), se ei osaa siirtyä käskystä verannalle (olisi kätevää, että pentukaan ei pyörisi jaloissa, kun ollaan lähdössä ulos). Myönnän. Olen elänyt valheessa. Mutta eivät nuokaan sentään mitään ajatuksenlukijoita näytä olevan.

PS Kiitos kehuista! Et ole hullumpi itsekään.

Olenko aktiivinen, harrastava ja hyvä? Näitä asioita olen viimeisten kuukausien ja vuosien aikana miettinyt. Jaa-a. Voiko joutenoloa suorittaa aktiivisesti ja riittäisikö pilates harrastukseksi? Minulla ei ole rikosrekisteriä. Kai se hyvyydestä jotain kertoo. Ehkä minulla sittenkin voisi olla pieni mahdollisuus saada ostaa yksi koiranpentu?

Onneksi on jo yksi koira ihan omissa nimissä. Kaikki eivät suinkaan myisi ensimmäiseksi koiraksi rotuja, joista olen kiinnostunut. Voi niitä työkoiranohjaajaraukkoja, joiden koirakokemus on jäänyt valtion tai muun tahon omistamiin koiriin! Kannattaa lykätä eläkkeelle jääntiä, jos koiraelämää mielii viettää. Ei näitä pentuja nyt ihan kenelle tahansa myydä!

Rodun tuntemus kuulostaa jo ymmärrettävältä vaatimukselta. Lajituntemustakin voisi vaatia. Tutun kasvattajan pentueesta haluttiin palauttaa yksi kymmenviikkoinen siksi, että pentu puree, mikä tuntuu ikävältä. Tosiasioita. Pennut purevat eikä se mukavalta tunnu. Oliko ostajalle kerrottu, että tuotteessa on moinen ominaisuus? Ettei vaan olisi keskitytty tulevaisuuden harrastuksiin. Aikamoista aktiivisuutta pennun palautusvaatimus joka tapauksessa osoittaa.

Monen mutkan kautta, tai kohtalon oikusta, päädyn erään pentulaatikon laidalle. Olen tarjonnut myyjälle mahdollisuuksia perääntyä. Paljastin jopa katselleeni ensisijaisesti monirotuista. Vaan tässä sitä ollaan. Emo nähty, isä nähty, pennut nähty.  Näyttää huolestuttavan hyvältä. Kysäisen muka puolihuolimattomasti, mitä kasvattaja odottaa pentujen ostajilta ja mietin kiivaasti, kykenisinkö valkoiseen valheeseen: jos sanoisin, että voisin pyrkiä suorittamaan BH-kokeen? Ehkä, mutta näyttelyissä menee raja.

”Että pentu saisi loppuelämänsä kodin”, kuuluu vastaus, johon ei lisätä mitään ja josta ei oteta mitään pois.  Kohtuuton vaatimus! Olisi paljon helpompaa ryhtyä harrastavaksi ja aktiiviseksi. Otan kuitenkin haasteen vastaan.

Lojuttuani hetken sohvalla ymmärrän äkkiä koiraongelmastaan soittanutta täysin. Puhelu oli päättynyt suunnilleen sanoihin ”ihan parasta olisi, jos joku vaan tulisi ja korjaisi sen.”

Katselen viereeni rojahtanutta koiraa. Mitäköhän se sohvalla tekee? Ei ihme, että verhoilu kaipaa kipeästi uusimista. Koira säntäilee sisään ties mitä tassuissaan ja sitten hyppii sohvalla ikkunaa vasten oravien rytmiin. Eikä meno ulkona helpota. Koira saattaa jopa jälkihommissa pyrkiä oravan perään! Kadonneille tiedoksi, että koira on rikki. Kutsukaa ehjä paikalle. Joku todellakin voisi jo tulla korjaamaan koiran, sohvan ja oravat.

Koira nostaa päänsä ja valpastuu. Ihan varmasti se kohta ryntää toiseen ikkunaan haukkumaan. Pitää suojata vatsa, sillä kerran koiran tassu repäisi napakorua. Siinä sitä olikin korjaamista. Parkettiparka kitisee kivusta, kun koira ensin ottaa vauhtia ja sitten jarruttaa. Korjattavaa olisi sekä kynsissä että parketissa. Toivotaan edes, että ovella on tuttu. Ei tarvitse välittää, että 35,4 kiloa rojahtaa pystysuorassa tuntemattoman päälle. Eipä ole tullut hankittua koiraporttia. Ehkä joku voisi korjata asian? Ihan parasta kyllä olisi, jos joku kouluttaisi koiran juoksemaan omalle petilleen odottamaan rauhallisesti taloon tulijoita. Ei se iso homma ole, kunhan joku nyt vaan tulisi ja tekisi sen.

Ihan parasta olisi, jos joku hurauttaisi pihaan silloin, kun minulle sopii ja ryhtyisi hommiin. Tarkoitan tietysti ammattilaista, joskin korjaustyö olisi suotavaa tehdä maksutta. Tekemistä kyllä riittää. Koiran, sohvan, oravien ja parketin jälkeen voisi maalata talon, oikolukea kurssikirjeet ja vastata ongelmakoiratiedusteluun. Voisiko joku myös korjata ruokavalioni? Ottaisin mielelläni höyryävää kasvispastaa ja lasin (ison) punaviiniä, kiitos! Oikeastaan haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia. Mihinköhän se kitarainnostus silloin lopahti? Kai katkenneeseen kieleen. Korjattavissa varmasti helposti, jos se joku nyt vaan tulisi.

Olisihan se ihan parasta, jos joku vaan tulisi ja korjaisi sen. Vaikka saattaisihan se jäädä vähän köyhemmäksi. Tämä elämä.

En ole koiraharrastaja. En ole käynyt yhdenkään koiran kanssa näyttelyissä, kisoissa, kokeissa enkä oikeastaan edes kunnon treeneissä. Muutamien ihmisten ja heidän koiriensa kanssa vain. Mikä on eläintenkouluttajien taso tässä maassa, kysyn vaan. Millä ihmeen mandaatilla tässä paasataan siitä, että koira tarvitsee mielekästä tekemistä?

On elämässäni sentään ollut koiria. Lapsuuden kodin koiria, samassa taloudessa asuvia koiria, lainakoiria, hoitokoiria, projektikoiriakin.  Olen ihan kouluttanutkin koirille jotain. Mutta täysin rehellisesti voin sanoa, että suurin asia, mitä olen koirien kanssa tehnyt, on aika puhdasta oleilua. Joutilasta ihmettelyä. Miksiköhän se noin tekee? Nyt kun toi tulee, niin katsotaan mitä se tekee. Se tekee noin vaan silloin kun toi on tossa. Nyt kun mä teen näin niin ihan varmasti se tulee ja tekee noin. Sehän lopetti, kun mä tein näin. Mitäköhän sen päässä liikkuu?

Minulla ei ole arvostelulomaketta, jossa on numero kertomassa koirani suhteesta katon rajaan heilahtavaan haalariin. Outoa kyllä tiedän, miten koira reagoi laukauksiin. Ainakin, jos seurassa on parisenkymmentä nuorta virkakoirauroota ja koiranohjaaja itsekin yllättyy. Mutta ennen kaikkea tiedän, miten koira käyttäytyy hotellihuoneissa, baarin nurkassa, tullitarkastuksessa, vauvan lähellä, supikoiran huutaessa, jäätelöauton soidessa, harleydavidsonin seuratessa, tiineen lajitoverin seurassa, ystävän itkiessä, vieraan uhatessa, kolmen sepän patsaan edessä, stigan rämistessä, kolme vuorokautta vanhan ihmisen hajun leijuessa, tassu kipeänä.

Harrastaminen vaatii välineitä. Paras hankinta, jonka itse olen tehnyt, on toisten koirien ottaminen kotihoitoon. Suosittelen. Todennäköisesti opit omastakin koirasta uusia asioita,  mikä voi olla kätevää. Nytkin on vähän vilu ja koiran ruumiinlämpö vähän kaukana. Mutta jos siirrän kättäni vähän lähemmäs vakiovieraamme kuonoa, oma koira raottaa silmiään. Jos vien kättä vielä lähemmäs, oma koira nousee, haukottelee, venyttelee ja rojahtaa kiinni kylkeeni. Kas noin. Lämpö käännetty päälle.

Ehkä elämä on harrastus.

Jos tarjoat koirallesi mahdollisuuksia tavoitteelliseen nenän käyttöön, pääset suosikkilistalleni saman tien. Halusit tai et. On vaan niin hienoa, että hyödynnät koiran luontaisia lahjoja. Todennäköisesti arkennekin sujuu ilman suurempia käytöshaasteita. Vaikka voivat hajutkin sekoittaa pään.

Ihminen tietää kaiken hajuista, vaikka hajuaistimme kalpeneekin koiran hajuaistin rinnalla. Ihminen esimerkiksi tietää, että mitä vanhempi haju, sen vaikeampi sitä on seurata. Siksi kilpailuluokan vaikeutuessa jälki usein myös vanhenee. Mistä lie johtuu, että joskus näyttää siltä, että tuoreempi jälki olisi koiralle vaikeampi ajaa. Ihminen tuntee esineiden arvon ja tietää millilleen, miten niistä kuuluu hänelle kertoa. Monelle koiralle esineiden arvo on mystisempi. Olisi minullekin ainakin, jos esineen löydettyäni joku painaisi minut maahan. Ehkä oppisin jo kerrasta, että materiaan ei kannata kiinnittää huomiota. Se, millä tyylillä haistelutyö tulee tehdä, on jo ihan yleistietoa. Kuono maahan!

Eräänä kesänä nuori koira opetteli jäljestämään. Innokkaasti matkaan lähdettyään se jossain kohtaa löi levyksi eikä liikahtanut mihinkään. Koiranohjaaja sai neuvon. Koiraa tulee häiritä liinalla kunnes se jatkaa töitä. Se, miksi koira jäi makaamaan jäljen päälle, ei kaiketi ollut pohtimisen arvoista. Mitäköhän koira pohti maatessaan nyittävänä samaisen hajun ympäröimänä, jota ihminen sen halusi innokkaasti seuraavan? Tuskin hajusta ainakaan haluttavampi tuli. Olivat seisseet pellolla pari tuntia. Koira levynä ja ihminen ranne väsyneenä. Koira voitti ja pari palasi autoon.  En tohtinut kysyä, lähtikö koira innokkaana seuraaviin treeneihin.

Oletko sattunut lukemaan sadun keisarin uusista vaatteista? Vaatteet oli valmistettu kankaasta, jonka kerrottiin olevan laadultaan sellaista, että typerä ihminen ei nähnyt sitä ollenkaan. Jokainen halusi tietysti vaatteet nähdä, sillä kukapa hölmöksi haluaa tunnustautua.  Satu käy mielessä, kun huomaan itseni tai jonkun toisen jälkikoiranohjaajan päättäväisesti kiskovan liinasta toiseen suuntaan koiran pyrkiessä toisaalle. Tässäpä siis uutinen kaikille, jotka pelkäävät hölmön leimaa: hajuvana näkyy ihan yhtä hyvin ihmissilmään kuin keisarin olemattomat vaatteetkin. Löysätäänpä liinaa ja seurataan sitä koiraa.

Tekeekö koirasi asioita, jotka häiritsevät elämääsi? Näykkii, hyppii päin, tuhoaa tavaroita, pyörii jatkuvasti jaloissa tai peräti pissaa sisälle? On aika tulkita unta.

Ota kynä käteen ja tee lista arkipäivän puuhistasi. Mitä teet aikana, joka alkaa herätyskellon hälytyksestä ja päättyy herätyskellon säätämiseen seuraavaksi aamuksi? Kun listasi on valmis, laita sen viereen sarake koirasi puuhille. Kirjoita siihen, mitä koirasi tekee, tai mitä toivot sen tekevän, työmatkasi, työpäiväsi, kauppareissusi, jumppasi, ruoanlaittosi ja television katselusi aikana? Eikö näytäkin ihanan paljon rauhallisemmalta kuin oma päiväsi! Laske nyt tunnit, jotka koirasi päivässä käyttää, tai jotka toivot sen käyttävän, nukkumiseen tai rauhalliseen oleiluun. Lisää saamaasi summaan noin kahdeksan tuntia, sillä tokihan rekkukin yöllä nukkuu. Kuinka monta tuntia sait? Olen törmännyt koiriin, joiden toivotaan nukkuvan tai oleilevan rauhassa 22,5 tuntia vuorokaudessa. Koiranuni saa ihan uuden merkityksen.

Herätys! Käytösongelmien korjaaminen on helpointa aloittaa siitä, että järjestää koiralle mielekästä tekemistä ainakin pariksi uniseksi tunniksi päivässä. Jos listasi kertoo, että koirasi saa riittävästi järkevää puuhaa (ja jos laskit tunnit oikein), mutta koiran käytös häiritsee sinua, pidä kynä kädessä. Kirjoita paperille ongelman nimi. Oma koirani esimerkiksi kiskoo välillä hihnassa. Pohdi sitten hetki, miksi koira tekee, mitä tekee. Oma koirani esimerkiksi käyttäytyy näin, koska mies antaa sen kiskoa hihnassa hajulta toiselle. Nyt mieti, mitä olet itse valmis tekemään ongelman ratkaisemiseksi. Itse olen esimerkiksi päättänyt, että mieluummin annan miehen herätä aamulenkille kuin herään itse. Ongelmaa ei siis ole. Jos olisi, tilanne vaatisi minua muuttamaan omaa käyttäytymistäni. Esimerkiksi vaihtamaan miestä.

Kouluttaminenko? Se vie niin paljon aikaa. Pelkkä ajatuskin väsyttää.

PS Jos olet koiraton, pysy sellaisena ja lainaa koira. Ihan varmasti jossain lähellä juuri tälläkin hetkellä on joku, joka mieluummin lenkkeilisi kanssasi kuin nukkuisi tai oleilisi rauhassa kotiteatterin, espressokoneen ja kulmasohvan seurassa.