Olipa kerran söpö tyttökoira, joka lähti treffeille vallattoman, mutta hurmaavan poikakoiran kanssa. Kynttilän valossa, elävää musiikkia kuunnellen, he nauttivat yrteillä höystettyä tomaattista pastakastiketta. Samaa spagettinauhaa syödessään heidän kuononsa kohtasivat ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

Ruoka on tunnetta täynnä. Joskus sillä paikkaillaan huonoa omatuntoa kaikista niistä asioista, joita on tullut tai ei ole tullut tehtyä. Tässäkin maassa on aika monta koiraa, jotka on rakastettu ruoalla ylipainoisiksi tai peräti pitovaikeiksi. Meni myöhään töissä. Ota herkku. Pitää mennä joogaan. Ota herkku. Onko sulla tylsää? Ota herkku. Jäikö vielä nälkä? Ota herkku. Voi eikö sulle ruoka maistu. Ota herkku.

Kyllä vaan. Huonoa omatuntoa tässä ruokitaan. Onnistuuko yhtään? Tiedän. Koko maailma ei voi pyöriä koiran ympärillä ja ihmisen pitää tehdä töitä ruokansa eteen. Ongelma on, että koirankin pitäisi saada tehdä töitä ruokansa eteen.

Kun katukoira on hereillä, se suurella todennäköisyydellä etsii ruokaa, vaikka ei edes olisi nälkäinen. Ruokaretket ovat haistelua, maistelua, repimistä, kaivamista, pilkkomista, kätkemistä. Houkutteleva ruokahetki on koiran silmissä jotain ihan muuta kuin porsliinikippo ja kalkkunahyytelö, jonka päällä on pari persiljan oksaa ristissä. Resepti on yksinkertainen. Kätke, sekoita, peitä, pureta, jyrsitä, jäädytä, lämmitä, kääri, paketoi, visko, motivoi ja palkitse. Nauti paremmin voivasta rekusta kera harmonisemman elämän.

Kuulin tarinan pienestä koirasta, jolle tarjoiltiin usein kaupan maksalaatikkoa. Koira piti siitä kovin, mutta poisti aina ruoan seasta rusinat. Omistaja päätteli, että koira ei pidä rusinoista ja koska rakasti koiraansa paljon, osti sille rusinatonta maksalaatikkoa samalta valmistajalta. Koira ei enää syönyt lempiruokaansa. Oliko maku muuttunut niin paljon? Tuskinpa. Samat äidit kai sitä valmistavat. Miksi koira ei sitten syönyt? Jospa ruoka yksinkertaisesti muuttui sen mielestä mauttomaksi, kun se ei enää saanut lajitella rusinoita siitä pois. Ehkä siltä oli riistetty viimeinenkin mahdollisuus syödä ruokansa kuten koirat sen haluavat tehdä. Näkemällä vähän vaivaa asian eteen.

Tunnustan. Olen hihnapoliisi. Mielestäni ei ole yhtään hyvää syytä sille, miksi koirien pitäisi päästä tervehtimään toisiaan hihnassa. Mielipiteeni haastetaan aina silloin tällöin.

Pitäähän sen lenkillä päästä lajitovereita moikkaamaan.

Eikä pidä. Ei hihnassa. Haluatko itse tervehtiä lähietäisyydeltä jokaista vastaantulijaa? Lisäisikö haluasi se, että et saisi itse päättää asiasta? ”Tulepa nyt reippaasti sanomaan päivää.” Eivät koirat vapaanakaan jokaisen koiran luo pyri. Kohtisuoraan ne lähestyvät uusia tuttavuuksia ystävällisin aikein ani harvoin.

Kyllä minä näen omasta koirastani, keitä se haluaa tavata.

Onnittelut siitä, että tunnet oman koirasi täysin ja olet mestari lukemaan kaikenlaisten koirien käyttäytymistä! Onnea myös sosiaalipsykologian ja psykologian kaksoistutkinnosta, sorminäppäryydestä ja ihan vaan siitä, että et koskaan arvioi tilanteita väärin. Kaksi koiraa. Kaksi ihmistä. Kaksi hihnaa. Oletko varma, että kun toinen koira kutsuu omaasi leikkiin, johon oma koirasi vastaa suotuisasti, mutta päästämällä äänen, jonka joku voisi tulkita ärähdykseksi, toinen ihminen ei kiskaise omaa koiraansa pois? Oletko varma, että kun toinen koira kiskaistaan pois, se ei tunne kipua tai säikähdä äkkinäistä liikettä kesken ihanan leikin alun? Oletko varma, että se ei juuri silloin katso sinun koiraasi ja yhdistä kipua tai säikähdystä siihen? Oletko varma, että koira ei kerro sinun koirallesi, että tuo ei ollut kivasti tehty? Oletko varma, että oma koirasi ei hämmenny: kaveri pyysi leikkiin ja käykin päälle?

Vaan eikö sentään ollut hyvä, että koirat olivat hihnoissa, joista ne saatiin kiskottua erilleen, jahka hihnat saatiin selvitettyä, eikä mitään pahaa päässyt tapahtumaan? Ei kun hihna kohti ystävällisempiä lajitovereita!

Elämä opettaa enkä enää ole täysin ehdoton. Koirien hihnatapaamiseen on löytynyt yksi hyvä syy: Maailma on raunioina ydinsodan jäljiltä. Eloonjääneitä ei ole. Jostain kuitenkin ryömii poikakoira, jolla on hihna perässään. Ja kas, toisesta suunnasta ilmestyy tyttökoira remmiä takanaan laahaten. Koirat ovat pölyisiä, mutta muuten hyväkuntoisia. Ne lähestyvät toisiaan. Unohtakaa hihnat, minä kannustan. Yksikään ihminen ei enää saa kättään niiden ympäri.

Jep. Minunkin mielestäni on tylsää, miten paljon koirien vapaana pitoa säädellään.

Minulta kysytään melko usein, tarvitseeko koira johtajan. Usko siihen, että ihmisen pitää olla laumahierarkiassa koiraa ylempänä, elää yhä. Tylsäksi asian tekee osa keinoista, joita osa kouluttajista käyttää tehdessään laumanjohtajuuttaan selväksi koiralle. Ehkä ongelmallisinta on, että näitä keinoja ohjeistetaan eteenpäin vastaanottajan tiedoista ja taidoista välittämättä. Keinovalikoimasta keskustelu jää vain helposti termikeskustelun jalkoihin.

Jos et halua leimautua koiran hakkaajaksi, älä sano itseäsi koirasi pomoksi. Jos haluat kertoa, että koirasi ei aina päätä asioista puolestasi, tee se johtaja-sanaa vältellen. Nykytiedon mukaan välillänne on nimittäin pikemminkin hyötysuhde kuin pysyvä arvojärjestys. Koirasi ei ole vangittu susi. Etkä toisaalta ole sinäkään. Voimakeinojen sijaan kannattaa siis ihan vaan hyödyntää ihmisaivojen suoma etu ja opetella kouluttamaan koiraa tavalla, josta hyötyvät molemmat. Ei oikopolkuja. Nyt, kun tiedät tämän, muista se myös sanavalinnoissasi.

Sanat ovat vaikeita. Minulle johtaja on kaikesta huolimatta ihan kelpo sana, kuvaava ja positiivinen ilmaus. Eikö hyvä johtaja ole kannustava, oikeudenmukainen ja luotettava? Ei kai huono johtajakaan sentään väkivaltaan turvaudu? Ainakin henkinen johtajuus on totisesti ansaittua. Ymmärrän kuitenkin sanaan liittyvän intohimon.  Termi on sotattu monilla kuraisilla koulutuskentillä ja hollywoodin kameroiden alla. Johtajuusongelman alle survotaan asioita, jotka välillä itkettävät, mutta useimmiten saavat aikaan epäuskoisen naurun. Toistaiseksi vastaukseni kysymykseen, tarvitseeko koira johtajan, onkin vastakysymys kysyjälle: mitä tarkoitat sanalla johtaja?

Olisi kovin helpottavaa löytää yksiselitteinen termi kuvaamaan ihmisen vastuullista suhdetta koiraansa. Uuden sanan puuttuessa yritän vielä kiillottaa vanhaa. Kaukaa näkee kuulema joskus paremmin, joten kysyn kaveriltani, joka ei pidä sen enempää koirista kuin esimiehestäänkään, mitä sanasta pomo tulee mieleen. Vastaus tulee silmänräpäyksessä. Bruce Springsteen.

Onko koirasi fani?

Ilmoituksessa ei mainittu pennun rotua. Siinä kerrottiin sen todennäköisistä ominaisuuksista. Teksti huokui välittämistä pentua ja sen tulevaa perhettä kohtaan. Oli pakko kysyä lisää.

Vastauksena meille saapui vaalean, pohjavillaisen urospennun sijaan musta, lyhytkarvainen, monirotuinen narttu. Koirailmoitukset voisivat useammin olla kuvattomia ja roduttomia. Silloin saattaisi miettiä tarkemmin, mitä koiralta oikeasti haluaa.

Pidän monista roduista, mutta monirotuisuus voi olla monimutkaista. Kannattaa varautua yllätyksiin. Saksalainen palvelijayhdistelmä saattaa nuohota metsää lähes ajokoiran lailla. Eivätkä monirotuiset välttämättä ole terveempiä kuin puhdasrotuiset, kuten jalostusartikkeleissa muistetaankin aina mainita. Tosin eivät ne myöskään systemaattisesti tursota pikkuaivojaan niskaansa tai krohise käveltyään puolitoista metriä. Uskon, että monirotuisten vakuutusmaksuja nostaa, valtavan rotukirjon lisäksi, haaverialttius. Faktaa en tiedä. Monirotuisten tutkiminen kun on paitsi hankalaa myös ilmeisen kannattamatonta. Ympäristökin monimutkaistaa asioita. Useimmissa lajeissa ei ole asiaa suomenmestaruustasolle ja palveluskoiralajeja on turha yrittää harrastaa edes omaksi iloksi. Ei se koiran kyvyistä johdu vaan ihmisten säännöistä. Tietenkin. Pelastuskoiratoimintaan pääsee kuitenkin mukaan. Hätä ei kai lue pelastajan papereita.

En suosittelisi monirotuista noin vain. Vaan enpä suosittelisi monia rotujakaan. Itselläni saattoi olla keskivertoa enemmän aikaa ja halua kouluttaa kotikoiraa. Pennun haasteellisuus oli peräti suotavaa. Rodulla ei ollut suurta väliä, mutta ehtoni oli minullakin. Eräs laumanvartijan ja mustan noutajan pentu ei muuttanut meille, kun selvisi, että musta ei ollutkaan väri vaan mielipide. Myyjän mielestä pentujen isä oli noutaja.

Jokainen kasvattaja on yhtä varmasti vastuullinen kasvattaja kuin jokainen pennun ostaja on hyvä koti. Moni osaa jo vaatia nähdä pennun emon ja sisarukset. Itse olen iloinen siitä, että en luopunut lisäehdostani. Kotona muistan joka päivä sen lähes neljä vuotta sitten haukkuen luoksemme loikkineen suuren dobermanniuroksen. Ehkäpä maailman avoimin koira. Rotupuhtaudestaan huolimatta mudasta likainen. Meidän täydellisen vahinkopennun isä.

Hyvää isäinpäivää tänäänkin.

Kuritus ei kasvata. Väkivallan käyttö ei muutu hyväksyttäväksi sillä, että sitä nimitetään kasvattamiseksi. Edelliset lauseet on ryöstetty Unicefin kampanjasta. Koira ei ole ihmislapsi, mutta sekin tarvitsee rakkautta ja rajoja. Rakkaus ei tarkoita herkkuja eivätkä rajat kurittamista. Eläimet ansaitsevat kunnon kasvatuksen jo siksi, että ne kasvattavat meitä.

Elämässäni on ollut kolme vuotta, jolloin en ole asunut samassa taloudessa eläimen kanssa. En muista noista vuosista paljonkaan. Muista muistan. Muistan kissanpentujen syntymän keittiön lattialle ja koiran astumisyritykset 10-vuotiskekkereideni juhlaväen edessä. Muistan, miltä haisee turkki, johon on itketty vääryyden kyyneliä ja muistan rasittavat aamupissatukset. Yritin opettaa koiraa menemään yksin asioilleen, jotta olisin voinut odotella pihalla yöpuvussa. Ei oppinut. Oli puettava päälle. Kummasti koira kuitenkin oppi kulkemaan keskiravia ja lyhyttä laukkaa, hyppäämään esteradan ja tekemään täydellisen voltin. Viimeinenkin on ratsastustermi. Ei sakemannimme mikään koiramaailman akrobaatti sentään ollut. Mutta ei suostunut koira irtautumaan yksin aamupissalle.

Lapset ovat ohjattuna lähes poikkeuksetta hyviä koirankouluttajia. Täsmällisiä, vapautuneita ja kekseliäitä. Ikään kuin näkevät asiat koiran silmin. Ehkä lapset tietävät paremmin, miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanoo tai tekee hienosti. Tai huonosti. Luin lasten vastauksia kysymykseen, millainen on hyvä aikuinen. Oikeudenmukainen, iloinen, turvallinen, ei ole humalassa eikä huuda paljon. Kelpo ominaisuuksia koirankouluttajallekin. Toivon totisesti, että muistan aina edes vähän, miltä tuntuu olla lapsi.

Kuolematkin muistan. Hetket, jolloin vannoo, ettei koskaan enää koiraa. Ei koskaan enää kissaa. Kunnes taas uusi elämä varastaa palan sydäntä. Eläinten kanssa eläminen antaa mahdollisuuden olla mukana monessa kokonaisessa elämänkaaressa. Missä koulussa sellaista voisi edes oppia?

Ystäväni menetti teini-iässä isänsä ja spanielinsa lyhyen ajan sisällä. Vuosia myöhemmin hän kertoi itkeneensä koiraa yhtä paljon kuin isää. Joku sanoi sen kuulostavan kamalalta. Toinen kysyi, oliko ystävälläni ollut huono isäsuhde. Minä tiesin, ettei asiassa ollut mitään ihmeellistä. Isä ja koira olivat vain olleet rakkaita molemmat.

Vaihto-oppilasvuoden perheessäni oli vanha saksanpaimenkoira ja nuori kääpiövillakoira. Jälkimmäisen nimi oli Quincy ja se vietti paljon aikaa valtoimenaan pihalla. Siellä se oli myös päivänä, jona kuulin kadulta kimeää huutoa.Ota se kiinni! Ota se kiinni! Kun kuljin ääntä kohti, näin Quincyn postilaatikon luona hyppimässä ja pomppimassa. Välillä se pysähtyi tuijottamaan tielle ja jatkoi sitten taas pienen villakoiran tanssiaan. Tiellä havaitsin rouvan, joka oli ollut matkalla talon ohi, mutta seisoi nyt jähmettyneenä noin kymmenen metrin päässä postilaatikostamme. Rouva oli vihainen ja Quincy oli hullaantunut. Se ei kai koskaan elämässään ollut nähnyt ihmistä lenkillä kotikadullaan. Siellä ei lenkkeilty. Siellä ajettiin autolla.

Rouvan kiihko oli vähintäänkin kummallista ottaen huomioon, että Quincy oli omalla pihalla. Tosin rehellisyyden nimissä en ollut lainkaan varma, pysyisikö se siellä. Koira tärisi innosta, kun nappasin sen syliini. Olin kääntymässä pois, kun rouva alkoi puhua minulle. En muista, mistä keskustelu syntyi, mutta lopulta juttelimme Euroopan pääkaupungeista. Quincy oli aikansa täpinöissään, mutta tyytyi lopulta kohtaloonsa ja rauhoittui syliini. Koko keskustelun ajan rouva pysyi metrien päässä ja tarkkaili sivusilmällä pientä mustaa petoa.

Minä pelkään koiria, sanoi rouva vähän hämillään ennen kuin jatkoi matkaansa. No shit, enpä olisi huomannutkaan, ajattelin minä ainakin aavistuksen ivallisesti. Tuona iltana hauskutin koko perhettä demonstroimalla, minkä reaktion musta pumpulipallo oli saanut aikaan. Mietimme, mitä olisi tapahtunut, jos talon saksanpaimenkoira olisi sattunut laahustamaan paikalle.

Tapahtuneesta on vuosikausia. Nyttemmin olen sitä mieltä, että rouva oli rohkea. Moni ei kertoisi ventovieraalle peloistaan. En minä ainakaan. Moni kiljuisi vihaisena, kirjoittaisi anonyymisti yleisöosastolle, laatisi säädöksiä, vetoaisi tartuntatauteihin tai veronmaksajan arvonimeensä. Pelko ei ole järjellistä. Se ei oikeastaan ole pelkääjän itsensä käsissä. Ennen kaikkea pelko aiheuttaa helposti ikäviä sivuoireita. Hatun nosto niille, jotka uskaltavat myöntää edes itselleen, että pelkäävät jotain. Silloin saattaa osata kunnioittaa myös eläimen pelkoa.